Hilkka-Liisa Vuori
hilkka-liisa.vuori(et)saunalahti.fi
p. 0407016534
Johanna Korhonen
johanna.korhonen(et)verkkotie.fi
Vox Silentii ry
c/o Vuori
Suopuronniitty 7b
02920 ESPOO
Suomi Finland
+358407016534
Hilkka-Liisa Vuori
hilkka-liisa.vuori(et)saunalahti.fi
p. 0407016534
Johanna Korhonen
johanna.korhonen(et)verkkotie.fi
Vox Silentii ry
c/o Vuori
Suopuronniitty 7b
02920 ESPOO
Suomi Finland
+358407016534
27.1.2012
Hilin väitöstä voi tilata
Lue lisää »
21.11.2011
Kevään 2012 Synnytyslaulut
Lue lisää »
17.11.2011
Kevään rukouslaulujen kurssitietoja päivitetty
Lue lisää »
17.11.2011
Hilkka-Liisa väittelee
Lue lisää »
17.11.2011
Kevään rukouslaulumessujen ajat on päivitetty!
Lue lisää »
29.10.2011
Keskiaikainen hiljainen rukouslaulumessu
Lue lisää »
29.10.2011
Lapualla psalmilaulun kurssi
Lue lisää »
29.10.2011
Konsertti Käpylässä ja Lapualla ensi viikolla!
Lue lisää »
2.10.2011
Hiljaista rukouslaulua Vadstenassa
Lue lisää »
20.9.2011
Tampereella Synnytyslaulua
Lue lisää »
SynnytyslaulukertomuksiaTälle sivulle tulee äitien ja isien kertomuksia synnytyksestä ja äänenkäytöstä synnytyksessä. Sivu on avattu 26.11.07. Jos haluat jakaa oman synnytyslaulukertomuksesi muiden kanssa, niin laita se minulle mailissä. Sinun kokemuksesi voi kannustaa muitakin löytämään oman äänensä! Kiitos näistä ihanista, ainutkertaista kertomuksista! Kertomuksissa ei ole kenenkään nimiä. Aiempia kertomuksia löytyy myös Synnytyslaulu-kirjasta. Lauluisin terveisin, Hilkka-Liisa hilkka-liisa.vuori et saunalahti.fi Ohessa 27 naisten jakamaa kertomusta, päivitetty helmikuussa 2012. Kiitos teille! 1. kertomus”Olimme mieheni kanssa pitämälläsi synnytyslaulukurssilla kesän alussa. Epävarmana äitinä käytin myös pienokaisen kanssa laulua nukuttamisessa, kun en tiennyt muutakaan tapaa. Nukahdimme taatusti molemmat joka kerta, luulen, että minä ensin.
2. kertomus"Hei Hilkka-Liisa,
3. kertomus”Hei 4. kertomus”Olin synnytyslaulu-kurssillasi maaliskuussa 06.
5. kertomus”Olin pitämälläsi synnytyslaulukurssilla touko-kesäkuun vaihteessa 6. kertomus ”Hän aloitti matkansa kohdun ulkopuoliseen maailmaan yöllä. Aavistin illalla. Siivosin kotia. En olisi malttanut mennä nukkumaan. Ehdin nukkua tunnin ennen ensimmäisiä supistuksia puoli kahden maissa. Kuulostelin vähän. Nousin ylös. Kolmen maissa herätin miehen. Ystävän kanssa oli puhuttu tämäkin: hänelle voisin soittaa ja viedä lapset heille, vaikka lähtö tulisi yöllä. Soitan. Soitan uudelleen. Soitan. Miksi hän ei herää? Onko puhelin kaukana käsilaukun uumenissa? Soitan vielä. Ja vielä. Ja vielä. Mietin ja laskeskelen: voisinko olla kotona niin, että veisimme lapset suoraan hoitopaikkoihinsa seitsemäksi? Viiden maissa soitan myös sairaalaan. Tulee tuntu, ettei kannata enää odottaa. Onneksi asumme sydämellisten naapurien ympäröimänä. Soitamme toiselle tuttavaperheelle. He eivät herää. Kaksikymmentä yli viisi soitamme kolmannelle, samassa rapussa asuvalle. Puoli kuudelta lapset ovat kömpineet peteihin heidän lastenhuoneensa lattialle. Me lähdemme matkaan. Autossa on hilpeä tunnelma. Supistuksia tulee viiden minuutin välein ja ne ovat pitkiä. Ulisutan Bon Jovia: "We've got it going on" ja "It feels like summertime". Ulkona on marraskuinen aamuyö. Sairaalassa yövuoron kätilö ottaa meidät vastaan suoraan synnytyshuoneeseen. Vuoro vaihtuu melkein heti. Juttelemme supistusten välissä meitä hoitavan kätilön ja pätevän oloisen kätilöopiskelijan kanssa nykyiset toiveet ja aiemmat kokemukset. Supistukset eivät vielä vaadi kaikkea huomiotani. Katselen ympärilleni ja naureskelen miehelle, että mitä ihmettä me nyt sitten täällä tehdään! Koskaan aiemmin en ole ollut sairaalassa ennen intensiivistä avautumisen loppuvaihetta. Nytkään en ehdi pitkään pyöritellä päätäni. Noin puolen tunnin kuluttua supistukset alkavat olla vaativampia. Keskityn niihin ja lepään välit. Pyydämme kätilöopiskelijaa olemaan koko ajan paikalla - me kun olemme tässä asiassa edellisen synnytyksen traumatisoimia. Edellinen synnytys on tunnemaailmassa läsnä: jokin pidättelee mieltä, ikään kuin en uskaltaisi heittäytyä avautumisajatuksiin. Mutta on muutakin: on ääntä, laulua. Kuuntelen Vox Silentin tuutulaululevyä. (Tässä synnytyksessä sisäisemminkin Vox Silenti ja Bon Jovi tuntuvat vuorottelevan.) Löydän levyltä vauvan oman tuutulaulun. Poimin sävelen, välillä sanatkin ja jatkan itse. Aluksi mietin itseäni, sitten alan laulaa lapselle, auttaa häntä matkalla, sisältäpäin, ympäröidä häntä äänellä supistuksen tullessa, vähemmän välittää omasta kivusta. "Nuku nuku nurmilintu, väsy väsy västäräkki. Nuku kun minä nukutan, väsy kun minä väsytän." Olen sisällä, kääntynyt pois muusta, minäkin heijaan äänessä, muistan, unohdan, muistan... Sitten alkaa tuntua, että lempeys ei riitä. Tarvitaan tahtoa! Minä tahdon tämän lapsen laskeutuvan, kohdun avautuvan! Nousen jalkeille. Ääni saa uuden luonteen. En muista mitä sanon. En tiedä huudanko. Supistukset ovat pitkiä, muodoltaan epäsäännöllisiä, arvaamattomia. Niiden välissä on pitkältä tuntuvia taukoja. Synnytys on yhtä aikaa rauhallinen ja raju. Olen hyvällä tuulella. Ehdin välillä nauraa makeasti. Meillä on hyvä tunnelma ja silti sattuu paljon. Välillä katson kelloa. Eikö vieläkään tämän pidemmällä? Eikö tämä nyt etenekään nopeasti? Alan olla väsynyt. Unen vähyys tuntuu supistuksen välillä. Olen raukea. Yritän levätä. Käyn sängyllä makuulla muutaman supistuksen välin. Kuinka kauan vielä pitää jaksaa? Supistusten pitkät välit ihmetyttävät. Vertaan aiempaan ja luulen, että tulossa on vielä tiuhempaa ja rajumpaa. Miten voin sitten enää jaksaa? Tällä vauvalla on kuitenkin ihan oma tiensä. Tässä synnytyksessä supistukset ovat alusta pitäen voimakkaita, niiden välit säilyvät, mikään ei mene samassa tahdissa kuin aiemmissa (jotka olivat kulultaan ”samanmuotoisia”). Pelkään turhaan. Avautuminen alkaa olla lopullaan. Välit ja kivut vuorottelevat. En yritä mitään, valitan ja huudan, annan tapahtua. Avautumisen loppuvaiheessa lapsivesi on vielä tallella. En ole halunnut vauhdittaa kalvojen puhkaisulla. On ollut tuntu, että näinkin on tarpeeksi rajua. Olen halunnut kalvon salliman pehmeyden. Nyt kalvot puhkaistaan. Kätilö olettaa vauvan syntymän olevan nyt ihan käsillä. Mutta se ei ole. Tulee uusi suvantovaihe, uudet tuutulaulut, hiljaisia tasaisia aaltoja. Minä rauhoitun, laulan, otan vastaan. Tunnen kuinka vauva vähä vähältä laskeutuu. Maanittelen, kutsun: ”Tule! Tule jo! Tule äidin luo!” Kaksi kätilöämme odottavat valmiina auttamaan vauvan maailmaan. Nojaan mieheen. Hän itkee. Minä laulan vauvalle, odotan, laulan. Tarpeeksi! Vaihdan asentoa, rajumpaan, epämukavampaan. Kunnon supistuksia! Aika tuntuu pitkältä. Nyt sinun täytyy jo syntyä! Kätilö joutuu opastamaan ponnistamisessa. Tällä kertaa se ei tulekaan luonnostaan ja helposti. Teen mitä käsketään: vauvan on nyt synnyttävä! Minä haluan tämän päätökseen! Ja hän syntyy – kuitenkin helposti, kuitenkin nopeasti. Ponnistusvaiheeksi merkitään yhdeksän minuuttia. Vauva on tullut kymmenen tuntia ensimmäisen supistuksen jälkeen. Olen väsynyt. Siirryn sängylle. Kätilöt huomaavat, että vauvan lyhyessä napanuorassa on ollut solmu. Olemme siunattuja: se ei ole missään vaiheessa kiristynyt. Istukka on täydellinen. Sydänääniä seurattiin pitkään. Hapenpuutteesta ei ole mitään merkkejä. Vauva on suloinen. Huokailen ja lepään. Vauva katselee isäänsä. Hän on lapsenkinan peitossa. Piirteet ovat sirot, tutun oloiset. Hän hakeutuu rinnalle, etsii otetta pitkään, löytää, saa ensiaterian. ” 7. kertomus"Kävimme toukokuussa 2006 luonasi synnytyslaulua oppimassa. Kiitos opetuksesta!Mahdollisen toisen synnytyksen kohdalla toivomme ja uskomme käyttävämme laulamista vielä aktiivisemmin." 8. Kertomus"Heti ensimmäisten supistusten alettua aloin muistuttmaan itseäni "leuka rentona" ja "hartiat alas". Supistusten ollessa vielä helppoja huokailin vain hiljaisesti haata. Mitä pidemmälle edettiin sitä voimakkaammin ja kovemmalla äänellä huokailin. Haa oli käytössä koko synnytyksen ajan. Se tuntui kaikkein omimmalta. AOUMia käytin myös mutta se ei tuntunut niin luontevalta. Mies hieroi selkääni aina supistusten tullessa ja muistutti että pidä leuka rentona. Kun supistukset kävivät jo oikein kipeää sai haa seurakseen uuden hokeman "vauva ulooooooooooosh". Se helpotti kun tiesi että mitä enemmän sattuu sitä nopeampaa paikat avautuu. Viimeisten supistusten aikana, juuri ennen ponnistamista haa tuli jo niin möreänä mölisemisenä että ulkopuolista olisi varmaan jo pelottanut... Vauva syntyi yhdellä ponnistuksella matalan mölinän avustamana. Kun pää oli ulkona kätilö pyysi himmaamaan ponnistamista. Se oli vaikeaa kun koko keho yritti ponnistaa vauvaa ulos. Tässä vaiheessa muistin YHY-YHYn. Ja se auttoi. Mielikuvien avulla kuvittelin ikään kuin kohdunsuun sulkeutuvan ja pitävän vauvaa paikoillaan. Ja miten jokainen YHY pidättää vauvaa vielä minun sisässäni. Selvisin ilman yhtäkään repeämää tai naarmua ja tyttö painoi 3890g. Kohtu työnsi vauvan ulos minun mölistessä. Ihanaa. 9. Kertomus"Kiitos viime keväisestä synnytyslaulukurssistasi Kättärillä!!! Kurssistasi oli todella paljon hyötyä!! Teet todella arvokasta työtä, paljon kiitoksia!! Kurssistasi oli paljon hyötä sekä synnytykseen että vauvan hoitoon. Synnytyksessä minua auttoi äänen käytön lisäksi etenkin myös kaikki antamasi vihjet ja vinkit, jotka olet omakohtaisesti käynyt läpi eli tosi mahtavaa kun jaat avoimesti näitä omia kokemuksia. Erityisen tärkeää oli, kun kerroit avautumisvaiheen tärkeydestä ja kuinka tärkeää on mielen vaikutus avautumiseen, se, että täytyy itse todella haluta ja tahtoa avautua!! Käytin mieltä, (päätä), ääntä ja mielikuvia (esim. mielikuvaa, visualisointia tunnelista joka avautuu) polttosupistusten aikana. Työstin kehoa äänellä ja joogamaisilla asennoilla. Näyttämäsi konttausasento, ja selän lepuutus siinä olivat aivan mahtavia, työstin ja rentoutin kehoa tässä asennossa varmaan pari kolme tuntia. Olen täysin vakuuttunut siitä, että se, että en revennyt yhtään eikä minua täytynyt leikata pätkääkään, olivat synnytyslaulun sekä avautumisasian työstämisen ansiota!!!! Kiitos siitä sinulle. Täysin ilman kiputuslääkitystä en pärjännyt, sillä synnytykseni oli pitkä kesti n. 15 tuntia, lopussa supistukset yltyivät super kivuliaiksi, jolloin oli pakko ottaa epiduraalia, joka auttoi paljon ja soi lepoa hetkeksi. Ponnistuskipu ja sen rankkuus ylittivät myös kuvitelmani siitä, siis oli paljon kamalampaa kuin olisin ikinä kuvitellut. Todella tuntui siltä, että tähän kuolen. Silloin muistin sanasi siitä, että kun tuntuu, että juuri nyt ei enää kestä sekuntiakaan, niin siitä jo aivan kohta vauva syntyykin. Juuri näin kävi minulle eli juuri tuon huippukamalan hetken jälkeen, kun tuntuu että ei pysty enää jälkeen vauva tuli kuin tulikin ulos. Eli tuokin antamasi vinkki valoi uskoa, että kyllä tästä kai kuitenkin selvitään,,,, Ja onneksi oli myös ihanat kätilöt, jotka saivat myös tsemppihenkeä hienosti luotua! 10. kertomus "Kävimme mieheni kanssa luonasi synnytyslaulamassa ja toivoit, että kertoisin miten synnytys lopulta meni.Oma äänenkäyttö jäi tälläkin kertaa hiukan hallitsemattomaksi, mutta itse synnytys sujui ihanasti ja Lentoon levyn kappaleella 7 oli tähän todella suuri vaikutus. Olin kuunnellut tuota kappaletta netin kautta ja ihastuttuani siihen ostinkin silloin levyn sinulta. Synnytystä edeltävänä yönä, (viides supisteleva nyt varmaan lähdetään yö) laitoin tuon kappaleen hiljaisena makuuhuoneeseen soimaan ja nukahdin. Hyväuninen mies ei sammuttanut soitinta ja kuuntelinkin unen ja pienten supistusten läpi musiikkia todella rentona. Aamulla olin energisempi kuin moneen viikkoon eikä päivällä supistanut lainkaan. 11. kertomus "Tässä meidän jouluinen synnytystarinamme:
"Halusin kiittää sinua vielä loistavista neuvoista, jotka annoit 20.3.2009 13. kertomus "Osallistuimme keväällä synnytyslaulukurssillesi, ja nyt viestisi 14. kertomus "Vielä raskauden alussa synnytys tuntui ajatuksena kovin etäiseltä ja vieraalta, vaikka alkoikin tunkeutua tajuntaani viikko viikolta useammin. Raskauden puolen välin tienoilla törmäsin sattumalta synnytyslaulukurssiin internetissä. Äänenkäytöstä laaja-alaisesti kiinnostuneena päätin osallistua mieheni kanssa kurssille joulukuussa 2008, jolloin laskettuun aikaani oli vielä lähes 3kk. Kurssi jäi mieleen oivaltavana ja miellyttävänä kokemuksena, ja päätin vaalia oppimaani mielessäni synnytykseen asti. Vaikka synnytys pysyi aina alkamiseensa asti salaisuutena, minulla oli aavistus, että synnytyslaulu saattaisi olla avuksi. Minulla oli monenlaisia ennakkoajatuksia ja toiveita synnytyksen suhteen, vaikkakin olin koko ajan valmistautunut siihen, että synnytys on lopulta täysin ennakoimaton, eikä tiukoilla odotuksilla kannata kahlita mieltään. Neuvolassa terveydenhoitajani kysyi minulta synnytyssuunnitelmaa – toki samaisella hyvin väljällä periaatteella - , ja paperilla suunnitelmani vaikutti seuraavalta: Avautumisvaiheessa olen mahdollisimman paljon pystyasennossa. Tanssin ja supistusten aikana rentoutan itseäni äänellä. Hämeenlinnan Keskussairaalassa toivon pääseväni joko altaaseen tai puolapuihin roikkumaan avautumisvaiheessa. Ensisijaisesti toivon selviäväni ilman kivunlievitystä, mutta jos tarve tulee, niin kokeilen ilokaasua ennemmin kuin epiduraalia. Ponnistusvaiheessa olen synnytysjakkaralla pystyasennossa. Vauvan syntymän jälkeen toivomme mieheni kanssa pääsevämme sairaalan perhehuoneeseen. Neljä päivää ennen laskettua aikaa heräsin keskiviikkoaamuna siihen, että patja oli hieman märkä ja vessaan mennessäni pönttöön lorisi muutama desi kirkasta nestettä. Ensimmäinen tunne oli jonkinlainen innostuksen ja järkytyksen risteytys: eihän se vielä tapahdu, ensisynnyttäjillä menee aina yliajalle! Äitiyspolilla pyydettiin tulemaan rauhassa illemmalla sairaalaan, elleivät supistukset ala aiemmin. Kävelimme sairaalaan parin kilometrin matkan kaikessa rauhassa naureskellen dramatiikan täydellistä puuttumista. Sairaalassa oli kiireinen tunnelma, ja kesti jonkin aikaa ennen kuin minut tutkittiin. Tutkimuksissa todettiin, että minulta ei ollut lapsivesi mennyt, ja kun minulla oli vain heikkoja supistuksia, niin meidät päätettiin kotiuttaa seuraavana aamuna. Neste jäi täydeksi arvoitukseksi. Seuraavan päivän ajan minulla oli heikkoja supistuksia jatkuvasti, ja yöllä en juuri nukkunut. Perjantaiaamuna supistukset olivat hieman voimakkaampia, ja minulla oli vaikeuksia kävellä neuvolaan. Neuvolassa terveydenhoitaja minut nähdessään veikkasi, että viikonloppuna meillä on jo nyytti kainalossa. Iltapäivällä supistukset tihenivät ja voimistuivat ja tulivat alle kymmenen minuutin välein. Odottelin kotona kuutisen tuntia laulaen aa:ta supistusten aikana. Väleissä tanssin ja mieheni hieroi selkääni. Illalla minusta ei vielä tuntunut liian pahalta olla kotona, mutta mieheni sanoi, että haluaa sairaalaan. Siskoni heittäessä meitä sairaalaan tunnelma oli sellainen, että muutaman tunnin kuluttua ollaan jo tositoimissa. Sairaalan tutkimuksissa olo oli epäuskoinen, kun kätilö sanoi, että kohdunsuu on vasta puoli senttiä auki, eikä synnytys ole kunnolla käynnissä. Hämmennyin, mutta uskoin silti, että voiton puolella ollaan. Tunti kului ja useampi ja otin haastavat supistukset vastaan aa-äänteellä lisäten mukaan oo-uu-mm. Sain äänen avulla rentoutettua itseni todella hyvin. Yöllä kätilö tuli sanomaan, että minun kannattaisi ottaa jotain kipulääkettä, että saisin hieman levättyä. Tämä lause hivutti mieleeni hurjan aavistuksen siitä, että synnytykseni saattaisi kestää paljon kauemmin kuin uskalsin edes ajatella. En kuitenkaan vielä ymmärtänyt tosiasioita ja sanoin, etten halua levätä vaan aktiivisesti synnyttää. Kätilö katsoi minua silmiin, nyökkäsi ja sanoi poistuessaan: ”Niin, olisihan se mukavaa.” Yöllä olin pystyssä istuviltaan ja seisoviltaan sillä pelkäsin etten kivuilta kykene asettumaan maate. Yöllä lopen väsyneenä kävin varovasti kyljelleni ja jatkoin laulun voimalla eteenpäin tunti tunnilta väsymyksen tärisyttäessä kehoani hallitsemattomaan horkkaan. Aamulla en kivuiltani pystynyt olemaan juuri missään muualla kuin istumassa keinutuolissa. Kaikki salit olivat koko ajan varattuina ponnistusvaiheisille; ei tietoakaan altaista tai puolapuista. Keinutuolissa kykenin jotenkuten ottamaan supistukset vastaan keskittymällä sataprosenttisesti aa-uu- äänteeseen. Mies tuki rennompaan ääneen aina kun ääni meinasi kiristyä. Väsymys ja kipu alkoivat kuitenkin kalvaa voimia, ja sanoin miehelleni, että nyt tarvitsen jotain apua. Pyysin kätilöltä mahdollisuutta saada ilokaasua. Kiireinen kätilö vastasi, että valitettavasti kaikki ilokaasumaskit ovat käytössä, ja poistui. Henkisten voimavarojen varanto oli pahasti hiipumassa. Sinnittelin supistuksesta toiseen jonkin aikaa, kunnes kutsuin kätilön paikalle ja kysyin olisiko jotain pienimuotoisempaa kivunlievitystä kuin epiduraali. Hän tarjosi Oxynormia, lihakseen pistettävää kipulääkettä. Kipulääke vei hetkeksi pahimman terän, mutta antoi sivuvaikutuksena hallusinoivan sekavan olon. Tätä kipulääkettä en ottaisi toiste. Lepäsin sekavana tunnin verran ja melko pian kivut olivat jo taas vähintään entisenlaisia. Kokosin voimani ja pyysin miestä taluttamaan minut suihkuun, josko se hieman auttaisi. Tuskissani suihkun kahvoissa roikkuessani huomasin, että vesi alkoi nousta. Mieheni huusi ulkopuolelta, että suihku kiinni, lattia lainehtii. Näin. Ilmoitimme kätilölle viasta ja hetken kuluttua keinutuolistani näin, kun juro viiksekäs putkimies astui sisään suuren imukupin kanssa. Äijän ilme oli kuulemma näkemisen arvoinen, kun mylvivä synnytyslaulu kajahti häntä vastaan oviaukossa.
Jossain vaiheessa huomasin, että ruoka-annoksia vain tuli ja meni, enkä ollut juurikaan syönyt tuntikausiin. Illalla kätilö tuli sanomaan, että nyt on vapaana synnytyssali, jossa on ilokaasua. Minut siirrettiin saliin, ja aloin opetella maskin käyttöä. Sain ilokaasua tulemaan, ja se vaikutti päähän, muttei mitenkään vienyt kipujani. Synnytyslaulu toimi edelleen parhaiten. Kun nousin pystyyn mennäkseni vessaan, kipu yltyi kuitenkin niin rajuksi etten enää pystynyt rentoutumaan, ja minulle tuli sellainen olo, että tästä kivusta en selviä. Roikuin mieheni käsivarressa ja sopersin pyynnön epiduraalista. Kohdunsuu oli tarpeeksi auki, joten anestesialääkäri pyydettiin paikalle. Pöydällä maatessani tunnelma oli sanoinkuvaamaton, kun tiesin, että selkäytimeeni työnnetään neulaa samalla kun raivoisat supistukset kulkivat lävitseni. Epiduraali auttoi lähes saman tien ja aivan täydellisesti. Hetki oli taivaallinen, vaivuin uneen. Reilun tunnin kuluttua havahduin supistusten voimistumiseen. En tuntenut kipua, mutta paineen tunne muuttui aiempaa intensiivisemmäksi. Olimme mieheni kanssa kahden ja aloin ähkiä siihen malliin, että mieheni sanoi: ”Kuulostaa siltä, että synnytät.” Pyysin kätilön paikalle, ja kohdun suuta katsoessaan hän sanoi: ”Kymmenen senttiä auki, saat alkaa ponnistaa.” Tunsin itseni hyvin energiseksi. Vihdoinkin jotain tapahtuu! Tässä vaiheessa käytössä ei ollut enää kivunlievitystä, mutta en kuitenkaan kokenut loppuvaihetta kivuliaaksi. Se oli eteenpäin vievää täyttä tohinaa. Supistusten välissä oli pakottava tarve tehdä jotain, ja tällöin muistin neuvosi yy-äänteestä. Se piti mielen sopivasti aisoissa. Puolen tunnin kuluttua seurasi elämäni ihmeellisin hetki keskiyön kynnyksellä: Paine helpotti ja kuului kaunis rääkäisy. Kurotin katseeni ääntä kohti. ”Onneksi olkoon, se on poika.” Jälkeenpäin ajattelen, että synnytyslaulu oli korvaamaton apu läpi 32 tunnin avautumisvaiheeni. Lopun täydessä uupumisessa myös epiduraalilla oli paikkansa. Jos saan tilaisuuden synnyttää uudelleen joskus, olen varma, että käytän ääntä silloinkin, mutta en pistä pahakseni, jos epiduraali jää pois. Kaikkea hyvää sinulle!"
15. kertomus "Osallistuin Kätilöopiston tiloissa järjestetylle 16. kertomus "Kiitokset erinomaisesta synnytyslaulukurssista! Synnytin esikoistyttöni lokakuussa ja pitkälti laulukurssin ansiosta (sekä tutun kätilön mainioilla "pysy niin kauan kotona kuin pystyt" -ohjeilla) oma synnytyskokemukseni oli erinomainen, tottakai hurja, mutta samalla jotenkin voimauttava. Oli upea kokea, mihin oma keho pystyy! Supistukset alkoivat aamulla klo 5:30, ääntä käyttämällä ja joogatyyppisesti keinutellen jaksoin kotona melkein klo 15 saakka. Sitten sairaalaan, jolloin homma oli jo hyvässä vauhdissa (7 cm auki) ja vauva syntyi klo kello 18 jälkeen. Tavoitteenani ei ollut kipulääkkeetön synnytys ja yhden epiduraalin ehdin sopivasti sairaalassa saada (tämäkin oli mielestäni tärkeää, että riitti voimia ponnistamiseen ja vauvan ihmettelyyn ja hoivaamiseen tulevina päivinä). Mutta ilman äänenkäyttöä en olisi todellakaan jaksanut pysyä kotona niin pitkään. Ja kyllähän se vähän niin että, että kun sairaalan ovesta astuu sisään, sitä muuttuu potilaaksi ja jollakin tapaa menettää kontrollin omaan kehoon. Tuhannet kiitokset vielä!"
17. kertomus "Hei, Yhdistelmä ilokaasu-spinaalipuudutus-laulu toimi minulla niin, ettei pahempaa paniikkia päässyt syntymään missään vaiheessa. Synnytys alkoi lapsiveden menolla aamukolmelta, sairaalassa olimme yhdeksältä (olin ilmeisesti jo varsin paljon auki) ja poika syntyi jonkinlaisesta muunnetusta puoli-istuvasta asennosta varsin helposti 13.22. Lauloin lähinnä aoum:ia, supistusten aikana ilokaasumaskiin, joka mukavasti vaiensi ääntä kuulumasta kovin kauas (naapurihuoneessa taisi olla vaikeammat paikat). Muun ajan rentouduin, kätilöt kehuivatkin minua siitä. Tunsin aoumin ja ilokaasun vaikuttavan yhdessä oikein tehokkaasti, vaikka toki pelkkä syvään hengittäminen ja rentoutuminen olisi auttanut alkuun. Muutaman tiukemman supistuksen aikana ääni tahtoi nousta ja muuttua haukkovaksi, mutta sain aina tilanteen nopeasti hallintaan laskemalla ääntä. "Yhy" oli myös pari kertaa käytössä, vaikka ponnistamisen tarvetta joutui lopulta melkein odottelemaan.
Aoum auttoi muuten myös pari ensimmäistä päivää lapsivuodeosastolla imetyksen aiheuttamissa supistuksissa. Olen sittemmin laulanut sitä imettäessäni ihan vain vauvaa rauhoittaakseni (ajattelin että hän jo tuntisi laulun), koska imetyksen kanssa on ollut vähän harjoittelemista meillä molemmilla. Nyt se alkaa jo sujua. Poikanen on rauhallinen ja suloinen. Hänen isot silmänsä harittavat ihanasti.
Kiitos kurssista!"
18. kertomus "Tosiaan en tiedä voiko sanoa, että käytin "synnytyslaulua". Esikoinen oli nukkunut tosi huonosti edelliset yöt ja yritin olla mahdollisimman hiljaa, kun synnytys käynnistyi. Hyräilin mielessäni jumppapallolla olohuoneessa. Ja kun menimme sairaalaan oli synnytys jo todella hyvässä vauhdissa (mitä toivoinkin). Jatkoin jumppapallon ja mielessäni hyräilyn kanssa synnytysalissa ja kätilö sanoi, että onpa sulla hyvä kipukynnys, kun melkein hymyilet siinä supistuksen aikana (samaa ei voi sanoa esikoisen synnytyksestä). Jotenkin ei enään tuntunut luontevalta laulaa ääneen, kun olin jo synnytyksen alkuvaiheessa ollut hissukseen (ponnistusvaiheessa toki pidin kovempaa ääntä). Yö oli ollut pitkä ja halusin nukkua, joten oltin sitten kuitenkin epiduraalin, mitä en kyllä suunnitellut etukäteen. Kerran ponnistusvaiheessa kätilö joutui sanomaan, että rentouta leuka (mies ei ollut skarppina ;). 19. kertomus ”Hei Hilkka-Liisa Liikkumisella, laululla ja positiivisilla ajatuksilla oli varmasti paljon vaikutusta! Poika syntyi kuitenkin seitsemässä tunnissa, joka on aika nopeaa toimintaa ensisynnyttäjältä. Ja selvisin ilman lääkkeellistä kivunlievitystä, mikä oli minulle tärkeää. Apuna oli edellämainitsemieni asioiden lisäksi TENS-laite.”
20. kertomus"Kiitos rukouslaulukurssista ja iso kiitos Synnytyslaulukirjasta! Luin sitä jonkin verran, kun odotin meidän vauvaamme. Halusin opetella jollain tavalla käyttämään vokaaleja rentoutuessa mm. gynekolgin tutkimuksissa. Ja niin minä sitten makasin tutkittavana ja lauloin vokaaleja ;) Jollain kerralla lääkäri kehui. 'Hyvä, nyt sinä osasit rentoutua!' Ja minä ihmettelin, että oliko se jo siinä ;) Sain rohkaisua noista kokemuksista ja halusin synnytyksessä myös käyttää vokaaleitten laulamista ja muutenkin laulua. Niinpä sitten synnytyksessä otin supistuksia vastaan 'ölisemällä' vokaaleja, keinumalla keinutuolissa ja tukeutumalla rakkaaseen mieheeni. Välillä otin vähän ilokaasua, mutta sitten se piti lopettaa, koska minua rupesi huippaamaan, en osannut oikein sitä hengittää. Kätilöt kysyivät moneen kertaan, tarvitsenko jotain puudutusta tai muuta apua. En kaivannut. Onneksi kuitenkin he antoivat jonkun puudutuksen tai jonkun loppuvaiheessa, mutta epiduraalia en halunnut. Ponnistusvaiheessa muistin mieheni siskon evästyksen, että muista, että siellä saa vapaasti huutaa. Silloin huusin, niin että varmaan koko sairaala kuuli;) Ennen tuota laittoivat vauvalle jonkun pinnin, että sydänäänet kuuluisivat paremmin. Yritin rentoutua ja lauloin pikku laulua, jonka olin tehnyt mahdolliselle lapsellemme vuonna 2005. Kätilö ja lääkäri sanoivat, nyt menee hyvin, laula uudestaan. Syntyi terve poika, joka nyt on jo kahdeksan kuukauden ikäinen. Viikon päästä perjantaina jo yhdeksän kuukautta. Hui tuota ajan kulua! Oon odotusajasta lähtien laulanut hänelle paljon ja se on edelleenkin mm. hyvä rauhoituskeino. Erityisesti yksi angolalainen laulu, joka kertoo taivaan junasta rauhoittaa hänet usein. Meidän turvalaulu on Jumalan kämmenellä ja sitä usein hyräilen myös, kun hän syö tisua keinutuolissa ja on käymässä yöunilleen. Odotusaikana kuunneltiin aika usein teidän kehtolaululevyä ja varsinkin ekoina kuukausina sitä usein kuunneltiin, kun oli vähän enemmän iltayöitkua. Nyt olen enemmän itse hyräillyt unilauluja. Taivaan Isän siunaamaa adventinaikaa sinulle ja läheisillesi ja välitä kiitokseni Synnytyslaulukirjasta myös toisille tekijöille! Siunausta ja voimia myös työhösi!"
21. kertomus"Hei, Osallistuin joulukuussa synnytyslaulukurssillesi ja halusin vielä kiittää siitä. Kurssi oli mielenkiintoinen ja antoi lisää työkaluja synnytykseen valmistautumiseen. Meille syntyi ihana pieni tyttö 18.12 - kovasti olin ajatellut käyttäväni ääntä tässä synnytyksessä, mutta valitettavasti jouduin synnyttämään flunssaisena ja erittäin käheänä - silti pystyin mielestäni mielikuvissani käyttämään ääntä ja kurssistasi (ja kirjastasi) oli äänettömänäkin paljon hyötyä. Muuten synnytys sujui ihanasti, sain toivomani kotisynnytyksen ja vauva syntyi lempeästi veteen. Kiitos vielä kerran ylimääräisen kurssin järjestämisestä ja oikein hyvää uutta vuotta!" 22. kertomus”Synnytyksessä käytin pääasiallisena kivunlievityksenä ääntä. En ollut sitä erityisesti suunnitellut, mutta se tuli luonnostaan. En tiedä mitä muutakaan olisin tehnyt helpottaakseni oloa, ja jouduttaakseni synnytystä. Jälkilause: Tuosta ylläolevasta kertomuksesta puuttuu loppuvaiheen jakso, kun ponnistutti kovasti, mutten saanutkaan vielä ponnistaa, ja sitten piti pistää pylly ylös ja läähätellä ja hihitellä kovasti. se oli tosi rankkaa. mutta sitten viimeinkin sain ponnistaa.
23. kertomus”Esikoiseni synnytys käynnistyi kolmantena päivänä lasketusta ajasta. Yöllä yhden aikaan heräsin lapsiveden hulahdukseen. Tunnin kuluttua alkoivat supistukset ja pian herätin mieheni seurakseni valvomaan, nukkuminen kun tuntui mahdottomalta ajatukselta. Rauhoittaakseni itseäni laitoin Novospaskin mieskuoron laulamaan ja päätin kurssilla saadusta neuvosta heti ryhtyä laulamaan supistuksen tuntuessa, vaikka hyvin lieviä vielä olivatkin. Kuorolaulu tuntuikin tepsivän rauhoittavasti ja sain levättyä ja laulettua pois supistuskipua vuoteessa vielä seuraavien parin tunnin ajan. Mieheni kanavoi energiaansa ja jännitystään ryhtyen lätynpaistoon, tiskaamaan ja pakkailemaan sairaalakassia. Aamun valjetessa puoli viiden aikaan supistukset olivat voimistuneet ja tuntuivat tulevan sen verran säännöllisesti, että ryhdyimme kellottamaan niitä. Minä kerroin aikansa kuluksi koneen ääressä surffailevalle miehelleni aina, kun oli aika merkitä kellonaika ylös, ja nousin laulamaan a-o-u-m:ia kivun mukaisella voimakkuudella samalla lanteita keinuttaen ja tarpeen mukaan liikkuen. Välissä saatoin vielä rauhassa levätä sängyllä ja hörppiä mehukeittoa, kunnes uusi supistus ajoi liikkeeseen. Tässä vaiheessa supistukset toistuivat jo alle kymmenen minuutin välein ja mieskuoro oli tehnyt tehtävänsä ja pääsi ansaitulle tauolle. Supistusten voimistuessa äänikin voimistui ja sain huolestuneen myötätuntoisia katseita osakseni. Lauluun keskittyminen tuntui kuitenkin hurjan luontevalta ja auttoi minua keskittämään ajatuksen pois kivusta, itseeni ja rentoutumiseen. Aamukahdeksasta lähtien supistusväli oli tihentynyt viiteen minuuttiin. Jossakin vaiheessa siirryin kävelyn sijasta ottamaan kipua vastaan polvillani huojuen ja ylävartaloa tuoliin tai sohvan käsinojaan tukien. Alaselän jomotusta ja polttoa hillitsi myös kuumavesipullo ja käsillä painaminen. Mieheni tuki ja auttoi rentoutumistani silittämällä myötätuntoisesti hiuksiani laulun kaikuessa voimakkaampana. Yhdeksän aikaan ystäväni, joka oli ollut mukana valmennuksissa ja synnytyslaulukurssilla, tuli luoksemme. Tässä vaiheessa läsnäolo oli paras tapa olla tueksi. Kymmeneltä soitin taas Kätilöopistolle. Jännitin ehkä eniten lapsen vointia, liikkeitä kun oli supistusten, lapsiveden menon ja liikkumisen vuoksi vaikea havaita. Kun kotona oleminen kuitenkin tuntui edelleen mahdolliselta, päätimme vielä malttaa olla lähtemättä Kätilöopistolle. Puoli yhteentoista mennessä supistuksia tuli jo tiheämmin ja ne olivat voimistuneet sen verran kivuliaiksi, että synnytysseurani ehdotti sairaalaan lähtöä. Laulamista oli luontevaa jatkaa aina supistuksen tullessa: rapussa, pihalla taksia odottaessa, auton takapenkillä, sairaalan oven suussa ja osastolle saapuessa. En olisi voinut olla laulamattakaan. Sairaalaan kirjauduimme juuri ennen yhtätoista. Haikaranpesässä sain helpotuksekseni heti kuulla pääseväni sittenkin vielä vesialtaaseen. Ensin oli kuitenkin pysyteltävä makuulla tulotarkastuksen ajan. Makuuasento tuntui tässä vaiheessa supistusten tullessa todella viheliäiseltä ja sain laulaa kannustaakseni itseäni: ”ei kestä enää kauaa, jaksa jaksa jaksa!” tai ”au au au sattuu sattuu sattuu!” tai ”ei tule heti uusia lapsia meille, ei!”. Laulaen saatoin samalla välittää ajatuksia seuralaisilleni ja sain heiltä vastaukseksi myötätuntoisia ja kannustavia kommentteja. Isoin huojennus tuli kuitenkin kätilön todetessa minun olevan jo seitsemän senttiä auki. En olisi ikinä uskonut! Siihen mennessä synnytyskivut olivat kuitenkin tuntuneet varsin siedettäviltä, eivät lainkaan mahdottomilta kestää. Myös neuvolasta tuttujen sydänäänten kuuleminen tuntui kovin tärkeältä ja helpotti oloa. Lapsella oli siis kaikki hyvin. Myöhemminkin huomasin kuuntelevani koko ajan lapsen sydämen sykettä. Tutkimuspöydältä siirryttiin synnytyshuoneeseen odottamaan vesialtaan täyttymistä. Odottelu sujui lattialla polvillaan tyynyyn ja sänkyyn nojaten, supistusten välissä aina leväten ja voimia keräten ja supistuskivun tullessa vokaaleja laulaen. Odottaessa otettiin vielä verikoe ja laitettiin sydänäänianturi vatsan ympärille. Lämmi vesi helpotti oloa ja taittoi kivuilta kärjen. Altaassa tulivat myös kipeimmät supistukset, joiden aikana lauluni raikasi seinistä kaikuen. Supistuksen mentyä taisin vaipua hetkeksi melkein uneen, niin ihanalta tauko aina tuntui. Kun kätilö kuuli äänestäni, että kipu alkoi olla aika kovaa, sain neuvoksi kokeilla lyhyttä ”äh äh äh” ääntä. Muistan elävästi, miten se sillä hetkellä helpotti. Synnytysseurani odotteli huoneessa ja toi juotavaa. Veden lisäksi muu ei enää maistunutkaan, supistuksen mukana tuli melkein pahoinvoiva olo. Nousin altaasta vain käydäkseni vessassa ja sisätutkimusta varten. Tunnelma huoneessa oli rauhallinen. Kätilö pysytteli taka-alalla ja teki rauhassa valmistelevia toimenpiteitä. Se vahvisti oloani siitä, että kaikki oli sujumassa hyvin. Aika kului nopeasti, tai oikeastaan sen kulumiseen ei kiinnittänyt juurikaan huomiota. Keskityin niin täysin hetkeen, lepäämään tai laulamaan kipua pois tarpeen mukaan. Jälkeen päin huomasin, etten ollut lainkaan miettinytkään synnytyksen mahdollista kestoa ja tulevia kipuja, niin hyvin onnistuin keskittymään sen hetkiseen olemiseen. Sitten tulikin jo hetki nousta altaasta ylös ponnistamaan. Kätilön ehdotuksesta synnytin jakkaralla. Allassynnytystä varten supistukset tuntuivat kai olevan liian heikkoja ja luotin ilomielin ammattilaisen ehdotukseen. Jakkaralla saatoin ponnistaa ystävääni nojaten. Mieheni oli vierellä ja piti minusta kiinni. Kätilö ohjasi ponnistusta ja huomasin siinäkin vaiheessa käyttäväni ääntä tukena. Se taisi olla aika lähellä sitä laskevaa äännähdystä, jota kurssillakin taidettiin kokeilla. Paras kannustus loppusuoralla oli kuulla lapsen pään jo näkyvän ja työn olevan pian takana. Kolmea vaille kaksi perjantai-iltapäivällä kaikui pikkupojan huuto ilmoille ja lapsemme laskettiin vatsani päälle. Laulaminen auttoi keskittymään, rauhoittumaan, pysymään rauhallisena ja sietämään kipua. Luulen, että oli hyvä aloittaa se heti ensimmäisten tuntemusten tullen. Kun kipu alkoi olla kovempi, tuli laulu reaktiona jo selkärangasta. Puoli viidestä - jolloin kirjanpito aloitettiin - sairaalaan lähtöön mennessä ehdin laulaa noin kuusikymmentä supistusta. Kätilö oli vakuuttunut siitä, että laulamalla olin myös edistänyt ja nopeuttanut avautumista ja että onnistuin ponnistamisessakin valjastamaan äänen avukseni. Vältyin myös käyttämästä muita kivunlievittäjiä. Vain ponnistusvaiheessa sain pintapuudutuksen. Muistan ajatelleeni, että varsinaisia todella ikäviä supistuksia taisi koko synnytyksen aikana tulla vastaan lopulta vain kymmenkunta. Kivun lievittäjänä ääni oli korvaamaton. En osaa nyt kuvitella, mitä muuta olisin voinutkaan tehdä, kuin liikkua ja laulaa. Loppuvaiheessa vesi oli hyvä alusta levätä, vääntelehtiä ja venyä äärimmilleen ja jaksaa vielä loppuun asti. Tuntui, että toimin koko ajan itseäni ja oloani siinä hetkessä kuunnellen ja sen seurauksenakin olen ollut kokemukseeni paitsi tyytyväinen, myös valtavan ylpeä siitä.”
24. kertomus"Meille syntyi suloinen nelikiloinen tytöntylleröinen 18.2. (laskettuna aikana, koska synnytys käynnistettiin liian vähäisen lapsiveden takia) ja lisäksi lääkäri myös jostain syystä luotti minun laskettuun aikaan (7.12.) enemmän kuin tuohon ultran korjattuun aikaan. Ennen käynnistystä kohdun suu oli auennut jo pari senttiä ja kohtukatedrilla (palongilla avattiin vielä toiset pari). 25. kertomus "Kävin synnytyslaulukurssilla toukokuussa 2011 Tukholmankadulla, ja pyysit lähettämään viestiä, kuinka synnytys meni. Synnytyslaulukurssin myötä kiinnostuin enemmän synnyttämisestä, sitä ennen se oli välttämätön ”paha”, josta vaan pitää jotenkin suoriutua. Valmistauduin lukemalla nettisivuja ja kirjoja, ja päätin yrittää luonnonmukaista synnytystä. Olin synnytyslaulukurssilla yksin, mutta kerroin menetelmästä miehelleni. Hän suhtautui asiaan vähän skeptisesti, mutta kuitenkin rohkaisevasti. Emme harjoitelleet äänenkäyttöä tai mitään ennen synnytystä. Halusin synnytykseen mukaan myös doulan, jotta minulla olisi mahdollisimman paljon tukea synnytyksessä.
Supistukset alkoivat synnytystä edeltävänä yönä. Niitä tuli harvakseen eivätkä olleet kovin kipeitä, mutta hymisin silti – muistin sinun hymisseen myös keskellä yötä. Aamulla heräsin todella voimakkaaseen supistukseen ja paniikki meinasi iskeä – sain kuitenkin rauhoitettua itseni äänen avulla. Aamupäivällä koitin levätä ja nukahdinkin, mutta heräsin jälleen kovaan supistukseen. En uskaltanut enää nukkua ja pian supistukset alkoivat tihentyä ja voimistua. Kun pelkkä hyminä ei enää riittänyt, aloin pyörittää lantiota jumppapallon päällä. Kuuntelin samalla rauhoittavaa musiikkia. Doulamme tuli meille iltapäivällä ja supistukset olivat säännöllisiä n.10min välein. Jossain vaiheessa vaihdoin hyminän vokaalien laulamiseen, aoum taisi olla käytössä. N. puoli seitsemän maissa päätimme lähteä sairaalaan, supistuksia tuli viiden minuutin välein. Aloin voimaan myös pahoin – oksensin kotoa lähtiessä ja myös synnytysvastaanotolla sisätutkimuksen jälkeen. Olin silloin 3cm auki. Lähtiessämme saliin oksensin jälleen ja lapsivettä alkoi lorahdella. Salissa istahdin keinutuoliin ja huomattiin, että takakeno asento toimi minulla - eteennojaaminen sattui paljon enemmän. Keinutuolissa istuessani doulamme oli selkäni takana ja lauloi selälleni. Jossain vaiheessa siirryin jumppapallon päälle, sitten jumppapallon kanssa suihkuun, jossa mieheni ja doula vuorotellen hieroivat selkääni kuuman vesisuihkun alla supistuksen tullessa. Keinutuolissa istuessani minulla oli kuumapakkaus selän alla ja mahan päällä ja supistuksen tullessa/ollessa doula ja lopulta myös mieheni pitivät parhaaksi näkemäänsä ääntä minun kanssani. Vaihtelin vokaaleja ja järjestystä. Pitkään mmmaaauuuu-maumaumau toimi aika hyvin ja loppua kohden ääni vaihteli mauumaaumaau, aaaaaoooouuummmmmaaaoooouuumm, aaaaauuuuu mantroista matalaan murinaan/mörinään. Tuota ”rumbaa” suihkun, keinutuolin ja jumppapallon välillä kesti n. 7h, kunnes alkoi tulla tarvetta ponnistaa ja kätilön ehdotuksesta päätettiin katsoa kohdunkaulan tilanne. Sekin onnistui keinutuolissa (myös käyrä otettiin minun ollessa keinutuolissa tai jumppapallon päällä). Olin täysin auki, kello oli silloin n. kolme aamuyöllä. Sen jälkeen nousin jaloilleni ja heiluin siinä vähän aikaa tuettuna ja kouristellen, kunnes kätilö toi jakkaran ja aloin ponnistaa siinä n.03.40. Aktiivinen ponnistus kesti 11min. Käytin ääntä myös ponnistaessa (aaaa), mutta viimeisen rutistuksen kätilö neuvoi laittamaan kaiken energian ponnistamiseen ja olemaan hiljaa. Sain vauvan syliini, ja rauhoitin hänet laulamalla ”Levon hetki nyt lyö”, jota olin laulanut iltaisin raskausaikana. Nousin vasta silloin ensimmäistä kertaa synnytyspöydälle ja siinä makoillessa vauva alkoi pian imeä rintaa. Synnytys sujui siis luonnonmukaisesti, kuten olin toivonutkin. En usko, että se olisi onnistunut ilman laulua, siitä oli aivan hurjasti apua. Kätilötkin olivat aivan tohkeissaan, sillä olin heidän mukaansa ollut todella rauhallinen ensisynnyttäjä."
26. kertomus "Synnytys käynnistettiin, koska minulla oli viitteitä alkavaan raskausmyrkytykseen. Supistukset olivat todennäköisesti siitä syystä melko tuntuvia, ja en tiedä miten olisin selvinnyt ilman äänen apua niistä. A oli tehokkain vokaaleista, ja aoum-rimpsu tuntui toimivan siinä vaiheessa kun lapsi laskeutui, vähän ennen sitä ponnistusvaihetta. Aoum oli pituutensa vuoksi niin sopiva siihen vähän ennen ponnistusta -vaiheeseen, jonka kipu/tunne muuttui tosi erilaiseksi kuin avautumisvaiheessa. Vaikka otinkin epiduraalin ja höngin ilokaasua, niin koin, että ääni oli tärkeä juttu siinä tilanteessa. Itseäkin se jotenkin auttoi keskittymään, oli jotain mihin kivun pystyi kanavoimaan. Mieheni oli mukana synnytyksessä, ja teki välillä ääntä kanssani, joka tuntui tosi hyvältä. Tuli tunne, että yhdessä edistetään tätä synnytystä. Kätilöt suhtautuivat myönteisesti ja jopa kannustivat ja sanoivat välillä, että tee sitä matalampaa ääntä..Ilmeisesti huomasivat, että se edistää tilannetta. Synnytys kesti kaiken kaikkiaan alle seitsemän tuntia, jonka tuloksena syntyi tyttö 2960g ja 48cm."
27. kertomus ”Oli aurinkoinen sunnuntaipäivä neljä päivää ennen laskettua aikaa. Lähdimme kävelylle miehen kanssa. Viimeiset viikot en ollut jaksanut kävellä, vaan olin lähinnä maannut kotona jumppapallon päällä. Nyt kuitenkin innostuin ja kävelimmekin Töölönlahden ympäri, mikä tuntuikin aikamoiselta ponnistukselta, Oli lämmin ja aurinkoinen syyspäivä, ja ihana olla ulkona. Keskiyöllä alkoivat supistukset, jotka tunnistin erilaisiksi kun aikaisemmat, oikeiksi supistuksiksi. Ne tulivat harvakseltaan, joten yritin levätä, nukkuakin niiden välissä. Kun tuli supistus, lähdin olohuoneeseen kävelemään, nojailin seinään tai jumppapalloon, muistin leuan rentona pitämisen, hengittämisen vatsasta asti Ääntä en vielä tehnyt varsinaisesti, kun en halunnut herättää nukkuvaa miestä, ja oma intuitio sanoi että minun kannattaa säästää vielä voimia. Nukuin lyhyitä pätkiä supistusten välissä. En tiennyt, että olen varmasti synnyttämässä vielä, kunnes kuuntelin mieheni äänittämää laulua cd:ltä öisessä olohuoneessa, olin viime päivinä kuunnellut juuri sitä: siinä lauletaan "sinilintu iltataivaan vedenpintaan heijastuu/ ruohikko suhisee, kaislat huojuu huojuu/ sinilintu herää/ katsoo ulappaa...
Silloin tunsin, että hän, vatsassani asuva lapsi on nyt tulossa maailmaan! Kello oli ehkä kolme, lepäsin ja seurasin liikkeellä ja hengityksellä supistuksia kun ne tulivat. Kuuden aikaan supistukset tulivat jo niin tiheään tahtiin, etten välillä kerennyt lepäämään. Mieheni heräsi, joogasi ja söi aamiaista, minä marssin ympäri huoneita, tein ääntä, nojailin seinään ja jumppapalloon, supistukset tulivat noin 10 minuutin välein tai useammin. Pyysin miestä käymään kaupassa ostamassa melonia ja punaista mehua (niitä oli pakko saada!) onnistuin jotenkin syömään ja juomaan, vaikka heti perään oksensinkin. Supistukset olivat jo todella rajuja, mutta oli koko ajan luottavainen tunne, voimakas, raju, mutta hyvä: ihanaa ja mahtavaa synnyttää!
Seitsemän maissa soitin Haikaranpesään, ja helpotuimme kovasti tiedosta että mahdumme sinne. Kätilö pyysi kuitenkin vielä pysymään kotona jos tunnen että pärjään, menin kuumaan suihkuun jumppapallon päällä, nyt tein koko ajan ääntä, aoummm, tosi matalaa, vatsasta, lantiosta. Voimakas liike ja ääni olivat välttämättömiä, pakko tehdä supistusten aikana, koko ajan olin liikkeessä, liike, ääni virtasivat. Nyt supistukset tulivat viiden minuutin välein, kello oli kymmenen ja aloimme tehdä lähtöä sairaalaan. Rappukäytävässä tuli supistus, kiersin kehää ja tein ääntä siinä, taksissa tuli toinen, puristin miehen käsivartta, matka kesti alle 10 minuuttia, taksin pysähtyessä Kätilöopiston eteen tuli taas supistus, nopeasti ulos taksista kävelemään. Kun tulimme sisään osastolle, supistukset olivat todella rajuja ja tiheitä. Hoitaja ohjasi ensin tutkimushuoneeseen, mutta sanoikin ovella että mennään suoraan synnytyssaliin. Hoitaja pyysi menemään selinmakuulle sisätutkimusta varten, ja se oli ihan kauheaa tuskaa, ihan kamala hetki, niin väärä asento. Kätilö sanoi että olen kokonaan auki, jota en heti ymmärtänyt: "niin, auki, mutta miten paljon?". Kun tajusin, että olen 10 senttiä auki, olin aivan häkeltynyt, kuvittelin että se mitä olin käynyt läpi kotona olisi ollut vasta alkua - luulin että supistukset olisivat muuttuneet vielä paljon kivuliaimmiksi. Tässä nyt olin, ja kätilö sanoi että voin jo ponnistaa, en ollut vielä mielessäni valmis siihen, olin niin keskittynyt supistusten työstämiseen, ja nyt ponnistusvaihe oli jo edessä!
Sydänääniseurantaan laitettu vyö esti minua liikkumasta (olin synnytyssängyllä kontillaan) joten kätilö puhkaisi kalvot, jotta saisi sydänääniseurannan suoraan lapsen päästä, ja pystyin taas liikkumaan. Huoneessa oli vähän kylmä, pyysin lämminvesipusseja. Mies istui pääni lähellä, piti kädestä, teki kanssani ääntä supistusten mukana. Aloin ponnistamaan noin puolenpäivän aikaan, en heti saanut oikeasta ponnistusvoimasta kiinni, en ollut vielä valmis ponnistamaan? Edellä mainitut sairaalatoimenpiteet olivat vähän vieneet voimiani. Kätilö oli kannustava, ajattelin itse ja toistinkin "avaudun", se oli todella tärkeä ajatus, tunne tässä vaiheessa. Huusin ponnistusten aikana, kätilön piti vähän sanoa että keskitä se voima siihen ponnistamiseen, mikä oli hyvä. Mieheni sanoi että tämä vaihe oli ranka nähdä kun välillä huusin en kestä, en pysty, apua, välillä taas hoin avaudun, avaudun. Ponnistamisen välissä supistusten välissä nukahdin jopa muutaman kerran. Vaihetta oli jo kestänyt yli tunnin, ja supistukset tulivat vähän harvemmin, lapsen pää näkyi jo, mutta ei tullut vielä kunnolla ulos. Kätilö sanoi "jos lapsi ei synny seuraavan kolmen supistuksen aikana, niin laitan oksitosiinitipan". Minä siihen että "no et laita!" ja aloin ponnistaa "tosissaan". Pian (seuraavan tai kahden supistuksen jälkeen) lapsi syntyi!!!! Hän oli heti niin kaunis ja puhdas. Kätilö nosti hänet vatsalleni ja hän katsoi minua suoraan silmiin, pitkään, ja alkoi syödä sormiaan. Jäimme pian kolmistaan koko uusi pieni perhe, onnellisina, imetin vauvaa ja olimme ihmeissämme uuden ihmisen syntymästä, ja myös siitä miten ihanasti synnytys oli mennyt! Kiitos sinulle Hilkka-Liisa synnytyslaulusta, upeata kun autat naisia luottamaan itseensä, löytämään itsestään synnyttäjän voiman!”
|